Albumi muotoutuu

Me oltiin kuunneltu matskua moneen kertaan sinä kesänä. Välillä kaikki tuntui ihan epätoivoiselta ja kuulosti väärin soitetulta epävireiseltä kuralta, välillä tuntui siltä että kolme-neljä biisiä voisi tästä noukkia jonkinlaiseksi promo-levyksi. Monissa sinänsä ihan hyvissä live-vedoissa sanat unohtui, tempo lähti totaalilaukkaan, ja jotkut biisit eivät kertakaikkiaan sopineet keskenään.

Välillä oli studio-demo + bonuksena pari liveä, välillä pelkkä live ja bonuksena studio-single, video-cd-combo, sinkku, ei mitään. Siihen aikaan mä aloin kuunnella Jackson Bronwnen legendaarista "Running on Empty" (siis toivottavasti kukaan ei saa käsitystä että meidän jutulla olisi mitään tekemistä Brownen Americanan kansaa, siis ei totta tosiaan, ei hyvässä eikä pahassa.

Siitä mä tajusin, että bändi voi tehdä levyn, jossa on iloisesti studio-ja liveraitaa sekaisin. Alkaapa vieläpä albumin toinen raita "Road" hotellihuoneäänityksestä ja jatkuu keikkataltiointina New Jerseyssä. (Levy on muuten tämän genren ehdotonta huippua ja tietenkin yksi kaikkein aikojen suurista.

Mä olin myös saanut päähäni, että mä haluan tehdä levystä tribuutti-kannen, niin kuin Clash aikoinaan. Mutta ennen tätä Browne-kautta olin yrittänyt kehittää vähäisillä visuaalisilla taidoillani vähän lähempää meidän alalta (ja samasta väriskaalasta) pohjois-irlantilaisen pioneeri-punk-bändin Stiff Little Fingersin "Inflammable Materialista" länsisuomalaisen väänteen.

Alkuun piti olla jotain iskevää, se oli selvää jo heti siinä vaiheessa kun suunniteltiin promo/demoa, ja "Myrskyvaroituksessa" oli potentiaalia. Musta varsinainen oivallus oli se, että vauhtiraitoja tulee alkuun sellainen setti että korvat irtoaa päästä. Sitten vähän suvantokohtaa, eli "Hiljainen ote", joka on minun, Mikin ja Ollin musiikillinen testamentti, jazzin, grungen, Neil Youngin, Sonic Youthin ja Tuomari Nurmion vittoittamia teitä kulkeva teos, jonkinlainen autotallirockin "Day in the Life". Tästä sitten vähän vauhtia taas ja lopulta Annis-keikan kutkuttaviin loppuaplodeihin, ja sitten ikään kuin erillisenä teoksena taas "Epäsymmetriaa", jonkinlainen pariton ehkä vähän radioystävällisempi nykyaikaisempaan rockiin viittaava single-tyrkky efektoituneine kitaroineen.